Todisteellisessa tiedoksiannossa yleisimmin käytettyä saantitodistusmenettelyä on pidetty käytännössä raskaana menettelynä tuomioistuinten kannalta, sillä se aiheuttaa runsaasti hallinnollista työtä ja kustannuksia. Saantitodistusmenettely ei ole vaivaton myöskään tuomioistuimessa asioivan näkökulmasta, sillä se edellyttää asiakirjan noutoa määräajassa postitoimipaikasta. Välitoimien tiedoksiannossa on hallintotuomioistuimissa käytetty myös varsinaista saantitodistusta kevyempää menettelyä, jossa asiakas palauttaa kirjeen mukana lähetetyn vastaanottotodistuksen tuomioistuimelle. Tällaisen menettelyn käytöstä ei ole säännöksiä.
Hallinto-Oikeus OikeudenkäyntikulutLisäksi oikeuskäytännössä on perinteisesti painotettu yksilön oikeusturvan toteuttamista takaavia laadullisia vaatimuksia, kuten oikeusturvan kattavuuteen, vaikuttavuuteen, tehokkuuteen ja nyttemmin myös yhdenmukaisuuteen perustuvia kriteereitä. Oikeuskäytännössä on pyritty määrittelemään vähimmäiskriteereitä eräille oikeusturvan tehokkuuden kannalta keskeisille menettelyn osatekijöille. Nämä vaatimukset koskevat muun muassa väliaikaista oikeussuojaa, hallintopäätöksen valituskelpoisuutta, valitusaikoja, tuomioistuimen tutkimisvelvollisuutta, päätösten täytäntöönpanokelpoisuutta, sovellettavia prosessuaalisia määräaikoja ja velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisu. Niin ikään yksityisen asianosaisen prosessuaalista asemaa määritteleviä puolustuksen oikeuksia on täsmennetty oikeuskäytännössä. Asianosaisella on muun muassa oikeus tulla kuulluksi ja tutustua päätöksen perusteena oleviin asiakirjoihin (esim. EUT C-300/11 ZZ 2013) sekä saada perusteltu päätös (esim. EUT C-619/10 Trade Agency 2012).
Yksi sääntelyn yleispiirteisyyden ongelmista on se, että hallintolainkäytön menettelyä ei edelleenkään tunneta riittävästi hallintotuomioistuinten ulkopuolella. Valitusasiaansa hoitavat asianosaiset eivät siten aina ole selvillä prosessuaalisista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Tämä koskee myös hallintolainkäyttöasioita hoitavia avustajia ja asiamiehiä samoin kuin hallintoviranomaisia. Täsmällisempi sääntely lisäisi oikeudenkäyntiin osallistuvien tietoa menettelystä ja turvaisi nykyistä paremmin hallintotuomioistuimen menettelytapojen ennakoitavuutta.
Toisaalta menettelysäännösten yleispiirteisyys on mahdollistanut sen, että säännöksiä on tulkittu ja sovellettu eri tavoin eri hallintotuomioistuimissa ja samassakin tuomioistuimessa eri ratkaisukokoonpanoissa. Hallintolainkäyttölain soveltamiskäytännön yhtenäisyydestä on vain vähän empiiristä aineistoa. Voidaan kuitenkin arvioida, että hallintolainkäyttölain menettelysäännösten täsmentäminen nykyisestä turvaisi nykyistä paremmin hallintotuomioistuinten menettelytapojen yhdenmukaisuutta.
Jos hallintopäätökseen haetaan muutosta valittamalla hallinto-oikeuteen ja korkeimpaan hallinto-oikeuteen, muutoksenhaussa on kaksi tuomioistuinastetta. Jos korkeimpaan hallinto-oikeuteen saapunut valitusasia ei kuulu valituslupajärjestelmän piiriin, samasta asiasta annetaan tällöin kolme kertaa perusteltu asiaratkaisu hallintoviranomaisessa tai tuomioistuimessa. Jos muutoksenhaun ensimmäisenä vaiheena on oikaisuvaatimus hallintoviranomaiselle, valituksen käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa on neljäs käsittelyvaihe, jossa sama oikeuskysymys ratkaistaan. Kaikissa näissä vaiheissa asia selvitetään ja ratkaistaan laissa säädetyssä menettelyssä, jossa on otettava huomioon perustuslain 21 §:ssä säädetyt oikeusturvan takeet. Moniportainen muutoksenhakujärjestelmä pidentää lainvoimaisen asiaratkaisun saamista, kasvattaa asianosaisten kustannuksia ja lisää usein myös hallinnollisia kustannuksia.
Valitusoikeuden rajaaminen yleissäännöksissä valtioneuvoston ja sen alaisen viranomaisen sekä kunnallisen ja kirkollisen viranomaisen ja Ahvenanmaan maakunnan viranomaisen tekemiin päätöksiin on ongelmallista perustuslain 21 §:n oikeusturvasäännöksen kannalta, sillä siihen ei sisälly vastaavaa rajoitusta. Erityissäännöksiä oikeudesta valittaa muusta kuin hallintolainkäyttölaissa mainitun viranomaisen tekemästä hallintopäätöksestä on runsaasti, mutta nykyisen sääntelyn pohjalta on mahdollista, että yksilön oikeuksia tai velvollisuuksia koskeva hallintopäätös jää valitusoikeutta koskevien yleissäännösten ja erityissäännösten ulkopuolelle.
Lainvastaisesti hankittujen todisteiden hyödyntämiskielto koskee itsekriminointisuojan vastaisesti tai muulla tavoin lainvastaisesti hankittuja todisteita. Kielto ei ole ehdoton, mutta lainvastaisesti hankitun selvityksen hyödyntäminen oikeudenkäynnissä ei saa johtaa siihen, että oikeudenkäynti muodostuisi kokonaisuutena arvioiden epäoikeudenmukaiseksi.